Sain tässä vähän aikaa sitten kuulla armaalta suvultani, millainen syntisäkki oikein olenkaan. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Älä sinä sitten mene pilaamaan hiuksiasi niin kuin Kettu”, oli muuan isotätini todennut paheksuvasti siskolleni värjätystä päästäni. Minulle itselleni kyseinen henkilö ei ollut syystä tai kolmannesta sanonut mitään päin naamaa, tarkkaillut vain päätään pudistellen sivusta.

  Täytyy myöntää, että kommentti tuli aikamoisena yllätyksenä. Olen jo useamman vuoden ajan värjäyttänyt tukkaani, eikä kukaan näistä lestadiolaistädeistä ole tätä ennen sanonut sanaakaan asiasta. Tiesin kyllä etteivät he mokomaa hyväksy, mutta naivisti ajattelin, että nykyaika on saanut täditkin hellittämään vähän. Mitä vielä, olen tuomittu palamaan helvetin liekeissä tämän anteeksiantamattoman tekoni johdosta.

 Tietyllä tavalla ymmärrän tädin kannan: onhan tukan värjääminen enemmän tai vähemmän tuhoisaa, se ei tee hiuksille hyvää jne. Tiedän kuitenkin myös että tätini jyrkkä suhtautuminen johtuu lähinnä hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan, mikä saa minutkin suhtautumaan asian vähän toisella tavalla: ärryn ajatellessani, että hänen siskoineen on pakko tuputtaa omaa ajattelutapaansa väkisin muulle suvulle. En ole suinkaan ainut, joka on saanut kuulla olevansa elämäntapojen parantamisen tarpeessa: veljeni tulisi leikata hiuksensa lyhyemmiksi, serkkuni on syyllistynyt minun laillani hiusten värjäämiseen jne. Oma äitini muisti, kuinka tämä samainen täti oli tullut sättimään häntä kaupassa kynsien lakkaamisesta, äidin ollessa sentään jo kolmekymppinen.

 

Minua näiden tätien vahva uskonnollisuus ei muuten häiritsisi, ellei heidän olisi aivan pakko antaa sen vaikuttaa myös meidän muiden elämään. Muistan lapsuudestani, kuinka televisiot sun muut piti aina pistää kauhealla paniikilla kiinni näiden tätien tullessa vierailulle. Vähän vanhempana huomasin hermoilevani heidän suhtautumistaan korvakoruihini, asiaan joka ei noin periaatteessa kuulu heille pätkääkään.

 

Tuntuu vähän hassulta, että heidät saa varpailleen niinkin yleinen ja nykyään lähes väistämätön asia kuin hiustenvärjäys. Maailmassa, jossa voi kovin helposti sortua johonkin todella pahaan, niin mitätön asia kuin oman tukan värjääminen tuntuu melko mitättömältä synniltä. Tätä yhtä pahettani lukuun ottamatta (ah, unohtamatta tietenkään korvakoruja) olen elänyt melko harmitonta ja ennen kaikkea puhtoista elämää. En ole vielä onnistunut sotkeutumaan alkoholiin taikka tupakkaan, mistä sietäisi tätienikin olla kiitollisia. Mutta ei, Ketun tukanvärjäyksestä täytyy tietenkin huomauttaa ja paheksua, jotta tämä suuri epäkohta saataisiin korjattua. 

 

Vaikka asiasta vaahtoankin, täytyy myöntää että salaa hykertelen itsekseni, minua kun ei ole tarvinnut suvun pahemmin siunailla. Olen kaiken kaikkiaan ollut ’kiltti tyttö’, ilmaisu joka saa minussa aikaan nykyään vain ja ainoastaan päänsärkyä.

 Mikä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta kiltti? Itselleni ainakin jokin miellyttämishaluinen, pörröinen olento jonka kasvoilla on kaiken aikaa lauhkea, miltei lammasmainen hymy. Olento joka saa näppylöitä jo pelkästään siitä ajatuksesta, että se joutuisi rikkomaan sääntöjä. Minua ei pahemmin huvittaisi tulla verratuksi sellaiseen, vaikka kuulenkin vähän väliä itse keltäkin olevani ’kiltti tyttö’.

 

”Eihän se Kettu, se on niin kiltti”, tapasi entinen paras ystäväni sanoa, kun en heti ensi seisomalta suostunut johonkin hänen ehdottamaansa päättömyyteen. Tuo lause oli minulle kuin punainen vaate härälle, kiukustuin heti sen kuullessani ja tein sen mitä hän oli minua yllyttänyt tekemään alun alkaenkin.

 

Siinä seurassa missä minä hortoilin vuosia, kiltteys oli luonteenpiirteenä huono, kuin sairaus tai huono tapa joka tuli kitkeä hetimiten pois. Sanan kiltti perässä tuli aina sellaisia imartelevia nimityksiä kuin nössö ja vastaavaa. Silloin kiltteys oli pahimpia mahdollisia loukkauksia, joita toiselle saattoi sanoa.

 

Kiltteys ei kirjallisuudessakaan ole käsitykseni mukaan mikään kovin suosittu piirre. Vai kuinka monen fantasiatarinan päähenkilö on ollut säyseä ja kiltti? Ei, kaikista mielenkiintoisimmat hahmot ovat aina niitä tuittupäitä jotka koettelevat omia rajojaan ja siinä samalla läheistensä hermoja.   

 

Kun pysähtyy pohtimaan, huomaa varsin nopeasti mikä kiltteydestä tekee ainakin minun silmissäni kielteisen asian. Se on luonteenpiirteenä hyvin tilaa vievä: kuinka voi muka olla samaan aikaan sarkastinen, nokkela ja kiltti? Tai melankolinen, kiltti ja pohdiskeleva? Kiltti, äänekäs ja pirteä? Kiltteys muuttaa ihmisen persoonallisuuden muut osat valjuiksi ja epäselviksi, niin että vain ja ainoastaan se itse jää jäljelle ainoana selkeänä. Ehkä vähän turhan dramaattisesti ilmaistu, mutta niin moni tuntuu ajattelevan. Jos ihminen on kiltti, hän on sitten kanssa kiltti eikä mitään muuta.    

 

Eniten minua häiritsee se, etten edes ole kiltti. En sitten missään määrin. Kyllä, minä noudatan sääntöjä, mikäli katson, että ne ovat itselleni hyödyksi. Ja kyllä, pyrin olemaan ystävällinen niille jotka ovat ystävällisiä minulle. Ainakin yritän ottaa muut ihmiset huomioon. Tekeekö se minusta kuitenkaan kilttiä siinä mielessä kuin moni tuntuu ajattelevan? Epäilen, minussa on liian monta luonteenpiirrettä joka sotii ankarasti sitä vastaan. Osaan olla erittäin teräväkielinen silloinkin kun toinen ei ole tehnyt mitään sen ansaitakseen. Manipuloin läheisiäni saadakseni tahtoni läpi.